A - I n f o s
a multi-lingual news service by, for, and about anarchists **

News in all languages
Last 30 posts (Homepage) Last two weeks' posts

The last 100 posts, according to language
Castellano_ Català_ Deutsch_ English_ Français_ Italiano_ Português_ Russkyi_ Suomi_ Svenska_ Türkçe_ All_other_languages
{Info on A-Infos}

(fi) Chomsky: Kolumbia -- Osa 1

From Juhani Yli-Vakkuri <juhani@kaapeli.fi>
Date Tue, 7 Nov 2000 04:32:25 -0500 (EST)


 ________________________________________________
      A - I N F O S  N E W S  S E R V I C E
            http://www.ainfos.ca/
 ________________________________________________


"Rauhanprosessin" lupaus

Noam Chomsky


Associated Pressin tuorein raportti Camp Davidista heinäkuun 25. päivän
iltana alkaa seuraavasti.

"Camp Davidissa käydyt Lähi-Idän rauhanneuvottelut päättyivät tiistaina
erimielisyyksiin Itä-Jerusalemin asemasta. Pettynyt presidentti Clinton
sanoi, että hän oli kokeillut useita eri lähestymistapoja löytämättä
ratkaisua."

Clinton sanoi toivovansa prosessin jatkuvan, kunnes Itä-Jerusalemin ongelma
on ratkaistu, jolloin keskeisimmästä erimielisyydestä olisi päästy eroon.

Jotta voisimme käsittää mitä Lähi-Idässä tapahtuu, meidän on syytä ottaa
muutama askel taaksepäin ja tarkastella nykyhetken tapahtumia hieman
laajemmasta perspektiivistä.

Oli kyseessä sitten tämä, Camp Davidissa tapahtuva tai joku muu
"rauhanprosesessi",  "rauhanprosessista" keskusteltaessa on aina pidettävä
mielessä ilmaisun käytännön mekitys. Per definitionem, "rauhanprosessi" on
mitä tahansa, mitä Yhdysvallat kannattaa.

Kun olemme ymmärtäneet tämän periaatteen, voimme myös ymmärtää, miten
Washingtonin selkeästi julkilausutut pyrkimykset estää rauhan saavuttaminen
voivat edistää rauhanprosessia. Eräänä esimerkkinä tästä ilmiöstä voimme
mainita, kuinka lehdistö raportoi Reaganin ulkoministeri George Shultzin
"rauhanmatkasta" Keski-Amerikkaan otsikolla: "Shultz suunnittelee
rauhanmatkaa Latinalaiseen Amerikkaan". Alaotsikko selitti matkan
tavoitteen: "Matka olisi viime hetken yritys heikentää vastustusta contrien
avustamiseen." Reaganin hallituksen virkamiehet selittivät, että tämä
"rauhanmatka" oli "ainoa tapa pelastaa" apu contrille "kasvavalta
vastustukselta kongressissa".

Matkan ajoitus oli tärkeä. Elokuussa 1987 USA:n jyrkästä vastustuksesta
huolimatta Keski-Amerikan maiden presidentit olivat saavuttaneet
Esquipulas-sopimuksena tunnetun rauhansopimuksen Keski-Amerikan verisisistä
konflikteista. Yhdysvallat alkoi välittömästi sabotoida sopimusta, ja
seuraavan vuoden tammikuuhun mennessä se oli hyvin pitkälti onnistunut
estämään sen täytäntöönpanon. Se oli estänyt sopimuksen ainoaa
"korvaamatonta osaa" toteutumasta: USA:n contrille antaman avun loppumista
(CIA:n asetoimitukset contrille välittömästi kolminkertaistuivat, ja
contrien terrori lisääntyi). Washingtonin oli myös onnistunut eliminoida
vihaamansa kansainvälinen tarkkailumissio, joka oli syyllistynyt sen
silmissä anteeksiantamattomaan rikkeeseen: se oli totuudenmukaisesti
kuvaillut elokuussa tapahtunutta sopimuksen allekirjoittamista seuranneita
tapahtumia. Reaganin hallituksen harmiksi Nicaragua kuitenkin hyväksyi
Yhdysvaltojen tohtoroiman version rauhansopimuksesta, mikä johti Shultzin
"rauhanmatkaan", jonka tarkoituksena oli edistää "rauhanprosessia"
takaamalla, että terrorioperaatiot Keski-Amerikassa jatkuvat suunnitelmien
mukaisesti.

Siis lyhyesti, "rauhanmatka" oli "viime hetken yritys" estää rauhan
saavuttaminen ja mobilisoida Yhdysvaltojen kongressi antamaan tukensa sille
"laittomalle voimankäytölle", josta Kansainvälinen tuomioistuin oli
äskettäin tuominnut Yhdysvallat.

Lähi-Idän "rauhanprosessilla" on samanlainen historia, vaikkakin tässä
tapauksessa Yhdysvaltojen rauhan vastustaminen on ollut vielä
äärimmäisempää. Vuodesta 1971 lähtien Yhdysvallat on ollut käytännöllisesti
katsoen yksin kansainvälisellä näyttämöllä estäessään diplomaattista
ratkaisua Israelin ja Palestiinalaisten konfliktiin: se, mitä sanotaan
"rauhanprosessiksi", on todellisuudessa näiden kehitysten historia.
Kerratakseni keskeiset tosiasiat lyhyestim marraskuussa 1967 YK:n
turvallisuusneuvosto hyväksyi Yhdysvaltojen aloitteesta päätäslauselman
242. Kuten Yhdysvallat ja muut allekirjoittajat sen eksplisiittisesti
ymmärsivät, päätöslauselma 242 vaati kattavaa rauhanratkaisua, joka
perustuisi kesäkuuta 1967 edeltäneisiin rajoihin, korkeintaan pienin ja
molemminpuolisin myönnytyksin, eikä tarjoaisi palestiinalaisille mitään.
Kun Egyptin presidentti Sadat hyväksyi Yhdysvaltojen virallisen kannan
helmikuussa 1971, Washington tulkitsi päätäslauselman 242 uudelleen niin,
että se vaati nyt vain osittaista Israelin vetäytymistä miehitetyiltä
alueilta USA:n ja Israelin päättämällä tavalla.

Associated Pressin raportti Camp Davidin neuvottelujen kariutumisesta, jota
lainasin yllä, totesi, että viimeinen virallinen lausunto sanoi
"myönnytyksenä Arafatille", että "ainoa tie rauhaan olivat päätöslauselmat,
jotka YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi Lähi-Idän sotien jälkeen vuosina
1967 ja 1973. Nämä vaativat Israelia luopumaan arabeilta voitetuista
alueista turvallisia rajoja vastaan." Vuoden 1967 päätöslauselma on 242,
joka vaatii Israelin täydellistä vetäytymistä korkeintaan vähäisin ja
molemminpuolisin rajamyönnytyksin; vuoden 1973 päätöslauselma ainoastaan
toistaa 242:n sisällön ilman muutoksia. Mutta päätöslauselma 242:n merkitys
on muuttunut olennaisella tavalla helmikuun 1971 jälkeen, Washingtonin
vaatimusten mukaisesti.

Sadat varoitti, että jos Yhdysvallat ja Israel eivät noudattaisi YK:n
päätöslauselmaa 242, tämä johtaisi sotaan. Yhdysvallat sen enempää kuin
Israelkaan ei ottanut häntä vakavasti ­ omituisin triumfalistisin ja
rasistisin perustein, jotka myöhemmin tuomittiin ankarasti Israelissa.
Egypti kävikin sotaan lokakuussa 1973. Sota osoittautui lähes
katastrofaaliseksi Israelin ja koko maailman kannalta: ydinsodan vaara ei
ollut vähäinen. Vuoden 1973 sota sai jopa Henry Kissingerin ymmärtämään,
että Egypti ei ollut paariavaltio, jota ei tarvitsisi ottaa huomioon
suunnitelmissa. Siksi Washington valitsi varasuunnitelman: eristää Egypti
konflikista niin, että Israel kykenisi lisääntyvällä USA:n tuella
liittämään miehitetyt alueet itseensä ja hyökkäämään Libanoniin. Tämä
saavutettiin Camp Davidissa vuonna 1978, sopimuksessa, jota on siitä
lähtien pidetty yhtenä "rauhanprosessin" suurista hetkistä.

Samalla USA esti vetollaan YK:n turvallisuusneuvostoa hyväksymästä
päätöslauselmia, joissa vaadittiin päätöslauselma 242:n mukaista
diplomaattista ratkaisua sekä palestiinalaisten oikeuksien kunnioittamista.
USA myös äänesti vastaavia yleiskokouksen päätöslauselmia vastaan (yhdessä
Israelin ja toisinaan muutaman muun satelliittivaltionsa kanssa) ja muilla
tavoin blokeerasi kaikki Euroopan, arabivaltioiden tai PLO:n pyrkimykset
rauhanomaiseen ratkaisuun. Tätä johdonmukaista diplomaattisen ratkaisun
vastustamista kutsutaan "rauhanprosessiksi". Todelliset tapahtumat on kauan
sitten kielletty mediassa, ja hyvin pitkälti jopa akateemisessa
tutkimuksessa niitä ei ole tunnustettu, mutta niiden toteaminen on
kuitenkin helppoa.

Persianlahden sodan jälkeen Ydysvallat oli vihdoinkin niin vahvassa
asemassa, että se kykeni saamaan läpi oman yksipuolisen rejektionistisen
kantansa. Näin Yhdysvallat myös teki, ensin Madridissa vuoden 1991 lopulla,
ja sitten eri PLO:n ja Israelin välisissä sopimuksissa vuodesta 1993
eteenpäin. Näiden toimenpiteiden jouduttamana "rauhanprosessi" on edennyt
kohti Bantustan-tyyppisiä järjestelyjä, joihin USA ja Israel ovat
jatkuvasti pyrkineet. Tämän pitäisi olla selvää kenelle tahansa
tarkkailijalle, joka on pitänyt silmänsä auki ­ se on selvää sekä
sopimuksista että niiden toteutuksesta. Tämä johtaakin meidät nykyiseen
vaiheeseen: Camp David heinäkuussa 2000.

Useamman viikon kestäneiden neuvottelujen aikana säännöllisesti
raportoitiin, että suurin kiistakysymys oli Jerusalem. Yllä lainattu
viimeinen raportti toistaa tämän väitteen. Väite ei ole epätosi, mutta se
on hieman harhaanjohtava. On ehdotettu "luovia" ratkaisuja, joissa
palestiinalaishallinto olisi osittain hallinnut Jerusalemia ­ tai
Al-Qudsia, kuten kaupunkia nimitetään arabiaksi. Tämä olisi tarkoittanut
arabikaupunginosien palestiinalaishallintoa, jonkinlaista järjestelyä
islamilaisille ja kristillisille pyhille paikoille ja palestiinalaisille
pääkaupunki lähellä Jerusalemia sijaitsevcassa Abu Disin kylässä, jonka
nimi saatettaisi muuttaa "Al-Qudsiksi". Tällainen yritys olisi saattanut
onnistua, ja saattaa vieläkin onnistua. Mutta kohtaamme vaikeamman ongelman
heti, kun kysymme: Mikä on Jerusalem?

Kun Israel miehitti Länsirannan kesäkuussa 1967, se liitti Jerusalemin
itseensä ­ eikä tehnyt sitä eritysen kohteliaalla tavalla. Äskettäin
Israelissa on esimerkiksi paljastunut, että Mughrabin arabikaupunginosa
lähellä itkumuuria tuhottiin niin kiireessä 10. kesäkuuta, että tuntematon
määrä palestiinalaisia hautautui maansiirtokoneiden jättämiin raunioihin.

Israel pian kolminkertaisti kaupungin alueen. Rakennusohjelmat, joita
kaikki hallitukset noudattivat suhteellisen johdonmukaisesti, tähtäsivät
"suur-Jerusalemin" rajojen laajentamiseen. Suunnitelmat käyvät ilmi uusista
kartoista. 28. kesäkuuta johtava päivälehti Ha’aretz julkaisi kartan, joka
kuvasi "Israelin suunnitelmaa pysyväksi ratkaisuksi". Se on käytänössä
katsoen identtinen hallituksen kuukautta aiemmin esittämän "pysyvä status
-kartan" kanssa. Huomattavasti laajennetua "Jerusalemia" ympäröivä alue,
joka aiotaan liittää Israeliin, ulottuu joka suuntaan. Se ulottuu kauas
Ramillahista pohjoiseen ja Betlehemistä etelään ­ nämä ovat kaksi tärkeintä
palestiinalaiskaupunkia Jerusalemin lähellä. Samoin kuin kaikki
palestiinalaiset alueet, nämä kaupungit on eristetty Jerusalemista,
Länsirannan elämän keskuksesta Israelin miehittämillä alueilla. Alue, jonka
Israel aikoo liittää itseensä Jerusalemista itään, pitää sisällään Ma’ale
Adumin nopeasti kasvavan israelilaiskaupungin ja ulottuu Vered Jerikoon
asti, joka on pieni asutus Jerikon kaupungin rajalla. Israelin vaatima
vyöhyke jatkuu Jordanian rajalle asti. Koko Jordanian raja tullaan
liittämään Israeliin yhdessä Jerusalemia ympäröivän alueen kanssa, joka
leikkaa Länisrannan kahtia. Toinen vyöhyke, jonka Israel aikoo liittää
itseensä vähän tästä pohjoiseen myös leikkaa Länsirannan käytännöllisesti
katsoen kahtia.

Viime vuosien intensiivisten rakennus- ja uudisasutusprojektien
tarkoituksena on ollut "luoda tosiasioita", jotka johtaisivat tähän
"pysyvään ratkaisuun". Tämä on selvästi ollut kaikkien hallitusten
tavoitteena vuoden 1993 syyskuun "Oslon sopimuksesta" lähtien. Toisin kuin
monet kommentaarit väittävät, viralliset "kyyhkyt" (Rabin, Peres, Barak)
ovat olleet vähintään yhtä sitoutuneita tähän projektiin kuin vihattu
Benjamin Netanjahu, vaikka he ovat onnistuneet toteuttamaan projektia
herättämättä yhtä paljon protestia ­ tuttu kuvio täälläkin. Tämän vuoden
helmikuussa, että vuoden 1998 (Netanjahun aikana) ja tämän vuoden (Barakin
aikana) välillä uudisrakentaminen on lisääntynyt melkein kolmanneksella.
Israelilaisen kirjeenvaihtajan Nadav Shragain analyysi paljastaa, että vain
murto-osaa asutuksille tarkoitetusta maasta todellisuudessa käytetään
maanviljelyyn tai mihinkään muuhunkaan tarkoitukseen. Esimerkiksi Ma’ale
Adumimille on annettu 16 kertaa enemmän maata kuin se todellisuudessa
käyttää, ja vastaavasti on toimittu muualla. Palestiinalaiset ovat
valittaneet Israelin korkeimpaan oikeuteen Ma’ale Adumimin laajenemisesta,
mutta heidän valituksensa on hylätty. Hylättyään yhden valituksen viime
vuoden marraskuussa korkein oikeus selitti, että "[palestiinalaisten]
naapurikylien asukkaille saattaa olla jotain hyötyäkin Ma’Ale Adumimin
taloudellisesta ja kulttuurillisesta kehityksestä", joka on leikkaamassa
Länsirantaa keskeltä poikki.

Nämä projektit on toteutettu yhdysvaltalaisten veronmaksajien tuella, mikä
on edellyttänyt huomattavaa "luovuutta", koska USA:n ulkomaanapua ei
virallisesti saa käyttää näihin tarkoituksiin.

Tarkoituksena on, että tuleva palestiinalaisvaltio koostuisi näljästä
kantonista Länsirannalla: (1) Jeriko, (2) eteläinen kantoni, joka jatkuu
Abu Disiin (palestiinalaisten uuteen "Jerusalemiin") asti, (3) pohjoinen
kantoni, johon kuuluvat Nablusin, Jeninin ja Tulkarmin
palestiinalaiskaupungit ja (4) Ramallahin sisältävä keskuskantoni. Kantonit
ovat kokonaan Israeliin liitettyjen alueiden ympäröimiä.
Palestiinalaisväestön asutuskeskuksia hallitsee palestiinalaishallinto ­
muunnelma kolonialistisesta järjestelmästä, joka on Israelin ja
Yhdysvaltojen näkökulmasta ainia hyväksyttävä vaihtoehto. Gazaa, viidettä
kantonia, koskevat suunnitelmat ovat epäselviä: Israel saattaa luopua
siitä, tai sitten se saattaa etelän rannikkoalueen ja toisen vyöhykkeen,
joka leikkaisi Gazan kahtia Gazan kaupungista etelään.

Nämä suunnitelmat ovat samansuuntaisia kuin ne ehdotukset, joita Israel on
esittänyt vuodesta 1968 lähtien, jolloin se ryhtyi toteuttamaan "Allonin
suunnitelmaa". Tätä suunnitelmaa ei koskaan esitetty virallisesti, mutta
sen tarkoituksena oli nähtävästi sulauttaa 40% Länsirannasta Israeliin. Sen
jälkeen tarkempia suunnitelmia ovat esittäneet äärioikeistolainen kenraali
Sharon, Työväenpuolue sekä muut. Perusperiaatteena on se, että kaikki
Länsirannan käytökelpoinen maa ja tärkeimmät resurssit (lähinnä vesi)
tulevat pysymään Israelin hallinnassa, mutta Länsirannan väestöä tulee
hallitsemaan palestiinalainen nukkehallitus, jonka odotetaan olevat
korruptoitunut, väkivaltainen ja tottelevainen. Sitten palestiinalaisten
hallitsemien kantonit voivat tarjota Israelin taloudelle halpaa työvoimaa.
Ehkä pitkällä tähtäimellä palestiinalaisväestö voidaan "siirtää" pois
kokonaan, tavalla tai toisella, kuten on kauan toivottu.

On mahdollista esittää "luovia" suunnitelmia, jotka ratkaisisivat
Jerusalemin pyhiä paikkoja ja palestiinalaiskaupunginosia koskevat kiistat.
Mutta todelliset ongelmat ovat toisaalla. Eikä ole lainkaan selvää, että
niitä on mahdollista ratkaista sen kansallisvaltoiden järjestelmän
puitteissa, jota Länsi on vuosisatojen ajan levittänyt valloituksillaan ja
jolla on ollut tappavia vaikutuksia itse Euroopan sisällä, muusta
maailmasta puhumattakaan.


Käännös: Juhani Yli-Vakkuri
Lyhennetty versio tästä artikkelista on julkaistu Yliopisto-lehdessä 4/00



                       ********
               The A-Infos News Service
      News about and of interest to anarchists
                       ********
               COMMANDS: lists@ainfos.ca
               REPLIES: a-infos-d@ainfos.ca
               HELP: a-infos-org@ainfos.ca
               WWW: http://www.ainfos.ca
               INFO: http://www.ainfos.ca/org

 To receive a-infos in one language only mail lists@ainfos.ca the message
                unsubscribe a-infos
                subscribe a-infos-X
 where X = en, ca, de, fr, etc. (i.e. the language code)



A-Infos
News